yesterday
Ensimmäinen ja viimeinen eilinen. Tasan seitsemän vuotta sitten 2010 yhdeksäs elokuuta kirjoitin mun ensimmäisen postauksen tähän osoitteeseen ja tähän blogiin otsikolla "yesterday". Silloin olin 14 vuotias enkä tiennyt vielä yhtään mihin elämässäni haluan saatikka osannut arvata, että vielä seitsemän vuoden kuluttua kirjoitan sitä samaa blogia samalla osoiteella. Nyt kirjoitan viimeistä postausta tähän osoitteeseen ja mietin miten osaan enää elää ilman tätä osana mun elämää.
Ihan hullua kuinka paljon kaikkea mahtuu näihin vuosiin ja kuinka paljon kiitänkään itseäni siitä, että olen jaksanut tätä blogia kirjoittaa. Mikään päiväkirja ei vedä vertojaan tälle blogille, jonka jokainen postaus kertoo mulle ihan oman tarinansa ja tuo kaikki ne muistot ja ajatukset mieleen, mitä silloin on ollut. Jotkut postaukset muistuttaa mua leffasta, jonka olin juuri ennen postaksen kirjoittamista katsonut, jotkut ystävien naurusta mun vieressä kuvan otto hetkellä ja toiset taas huokuu pelkoa tulevaisuudesta siinä missä osa keskusteluista, jotka postauksesta on käyty seuraavana päivänä.
En ikinä oikeesti ole ymmärtänyt kuinka paljon tä blogi on mulle näiden seitsemän vuoden aikana antanut, enkä ikinä osannut olettaa, että tän viimeisen postauksen kirjoittaminen voi olla näin vaikeeta. Oon oppinut ajattelemaan kaiken postauksen kannalta ja edelleen saan jatkuvasti postausideoita päähäni kuin automaattina. En ole oikeastaan aikasemmin edes ajatellut sitä, ennen kuin nyt kun se ei yhtäkkiä enää voikkaan johtaa mihinkään.
Miksi sitten lopetan?
Olen jo jonkun aikaan miettinyt, etten oikein tiedä tän blogin paikkaa mun elämässä. Tä on jo kauan ollut taka-alalla ja ennemminkin rutiininomaista tekemistä kun intohimoa. Nyt, kun mun aikataulu täyttyy asioista, joita priorisoin korkeammalle, tunnen postaamattomuudestani vaan pettymystä itseeni. Ja eihän sen niin kuulu mennä. Vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa, aina löytyy asioita, jotka menee edelle. Ja se on ok. Ne asiat on mulle tosi tärkeitä ja tykkään paljon kaikista projekteista ja haasteista, joissa saan olla mukana.
Mun on ihan turha viedä aikaa asioilta, joita haluan tehdä vielä enemmän kun tätä. Silloin en missään vaiheessa pysty kokonaan nauttimaan tästä tekemisestä. Voisi ajatella, että oon myös aika onnekas. Mulla on elämässä niin paljon upeita asioita, jotka inspiroi ja tekee onnelliseksi, että joudun luopumaan osasta niistä. Oon siis ehkä tehnyt ainakin jotain oikein.
En tiedä kirjoitanko tätä postausta enemmän sen takia, että se tuntuu oikeelta tavalta lopettaa vai jotta saan itse sisäistettyä koko asian. Oon vähän pelännyt ajatella koko asiaa ja vähän myös ehkä mennyt karkuun muiden juttujen avulla. Nyt on kuitenkin aika viimeisen kerran kirjoittaa postaus jonka rivien välistä voin vielä monen vuoden jälkeen tuntea sen kirjotushetken fiiliksen. Tällä kertaa se on haikea, mutta omalla tavallaan myös helpottunut. Vihdoin uskallan sanoa sen.
Olen aika varma, etten mä tästä blogin kirjoittamisesta ihan kokonaan osaa luopua. Jossain vaiheessa löydän vielä sen saman intohimon taas postailla. Ehkä jostain muualta löytyy tämän hetkiseen elämäntilanteeseen paremmin sopiva ratkaisu blogata. Tai ehkä pieni tauko kirjoittamisesta saa sen intohimon postailla taas heräämään ja luon uuden blogin. Se jää nähtäväksi.
Kiitos kaikesta!
Julia Ehrnrooth
Ihan hullua kuinka paljon kaikkea mahtuu näihin vuosiin ja kuinka paljon kiitänkään itseäni siitä, että olen jaksanut tätä blogia kirjoittaa. Mikään päiväkirja ei vedä vertojaan tälle blogille, jonka jokainen postaus kertoo mulle ihan oman tarinansa ja tuo kaikki ne muistot ja ajatukset mieleen, mitä silloin on ollut. Jotkut postaukset muistuttaa mua leffasta, jonka olin juuri ennen postaksen kirjoittamista katsonut, jotkut ystävien naurusta mun vieressä kuvan otto hetkellä ja toiset taas huokuu pelkoa tulevaisuudesta siinä missä osa keskusteluista, jotka postauksesta on käyty seuraavana päivänä.
En ikinä oikeesti ole ymmärtänyt kuinka paljon tä blogi on mulle näiden seitsemän vuoden aikana antanut, enkä ikinä osannut olettaa, että tän viimeisen postauksen kirjoittaminen voi olla näin vaikeeta. Oon oppinut ajattelemaan kaiken postauksen kannalta ja edelleen saan jatkuvasti postausideoita päähäni kuin automaattina. En ole oikeastaan aikasemmin edes ajatellut sitä, ennen kuin nyt kun se ei yhtäkkiä enää voikkaan johtaa mihinkään.
Miksi sitten lopetan?
Olen jo jonkun aikaan miettinyt, etten oikein tiedä tän blogin paikkaa mun elämässä. Tä on jo kauan ollut taka-alalla ja ennemminkin rutiininomaista tekemistä kun intohimoa. Nyt, kun mun aikataulu täyttyy asioista, joita priorisoin korkeammalle, tunnen postaamattomuudestani vaan pettymystä itseeni. Ja eihän sen niin kuulu mennä. Vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa, aina löytyy asioita, jotka menee edelle. Ja se on ok. Ne asiat on mulle tosi tärkeitä ja tykkään paljon kaikista projekteista ja haasteista, joissa saan olla mukana.
Mun on ihan turha viedä aikaa asioilta, joita haluan tehdä vielä enemmän kun tätä. Silloin en missään vaiheessa pysty kokonaan nauttimaan tästä tekemisestä. Voisi ajatella, että oon myös aika onnekas. Mulla on elämässä niin paljon upeita asioita, jotka inspiroi ja tekee onnelliseksi, että joudun luopumaan osasta niistä. Oon siis ehkä tehnyt ainakin jotain oikein.
En tiedä kirjoitanko tätä postausta enemmän sen takia, että se tuntuu oikeelta tavalta lopettaa vai jotta saan itse sisäistettyä koko asian. Oon vähän pelännyt ajatella koko asiaa ja vähän myös ehkä mennyt karkuun muiden juttujen avulla. Nyt on kuitenkin aika viimeisen kerran kirjoittaa postaus jonka rivien välistä voin vielä monen vuoden jälkeen tuntea sen kirjotushetken fiiliksen. Tällä kertaa se on haikea, mutta omalla tavallaan myös helpottunut. Vihdoin uskallan sanoa sen.
Olen aika varma, etten mä tästä blogin kirjoittamisesta ihan kokonaan osaa luopua. Jossain vaiheessa löydän vielä sen saman intohimon taas postailla. Ehkä jostain muualta löytyy tämän hetkiseen elämäntilanteeseen paremmin sopiva ratkaisu blogata. Tai ehkä pieni tauko kirjoittamisesta saa sen intohimon postailla taas heräämään ja luon uuden blogin. Se jää nähtäväksi.
Kiitos kaikesta!
Julia Ehrnrooth
Comments
Post a Comment