Miksi mä kirjotan edelleen?

Nykyään saan vastailla yhä useemmin kysymyksiin: Miksi mä edelleen kirjotan blogia? Enkö ole jo ihan kyllästynyt tähän? Eihän mun melkein kukaan kavereistakaan enää kirjoita ja eihän mulla ole edes niin monta seuraajaa, enkä oikeestaan saa edes rahaa tästä. Tässä ajan mittaan on tullut monen näköstä vastausta annettua, mutta nyt kokosin vähän niitä ajatuksia ja kirjoitan jotain mustana valkoiselle.

Yksinkertaisin ja munkin kohdalla täysin paikkansa pitävä vastaus on, että kun kirjottaa just siitä mitä haluu ja just sillon kun haluu, sillä ei ole väliä saako rahaa vai ei tai onko tarpeeksi seuraajia vai ei. Mulla on tällä hetkellä 703 seuraajaa Bloggerin kautta ja 385 seuraajaa Bloglovinin kautta, mutta kehitys on ollut viime aikoina alaspäin. Onha se tottakai aina välillä vähän masentavaa, kun lukijoita lähtee, mutta kuten joku viisas ihminen on joskus todennut; ei se määrä vaan se laatu. Joskus (kuten esimerkiksi tänään) on vastapainoksi myös niitä ilosia hetkiä kun joku ihana lukija tykästyy mun juttuihin niin paljon, että painaa sitä Seuraa-nappia. Se tuntuu tottakai hyvältä.

Nykyään tätä blogia tuntuu seuraavan yhä useampi henkilö joka tuntee mut henkilökohtaisesta ja musta on ihan mahtavaa, että voin tällästä kanavaa pitkin jakaa kuulumisia niin monen ihmisen kanssa. Sukujuhlissa sukulaiset tulee kyselemään millon mistäkin blogissa mainitusta ja joskus selitän täällä asiat paljon tarkemmin tai yksinkertasemmin niin, että mun parhaat kaveritkin ymmärtää vasta postauksen luettua mitä oon joskus yrittäny kertoa. Henkilökohtasten tuttujen lisäksi on tottakai niitä, jotka ihan vaan tykkää seurailla ja musta on ihanaa päästä kertomaan jotain esim. yliopistoelämästä niille, joilla se on vielä edessä. Bloggauksen yksi hienous on siinä, että voi jakaa mielipiteitään ja ilosia uutisia sellasten kanssa jotka ajattelee samalla tavalla.

Tä blogi on mulle kuin päiväkirja, ja jokainen postaus tarkoittaa mulle paljon enemmän kun pelkästään sen teksti antaa olettaa. Kun luen vanhoja postauksia, mulle tulee aina mieleen asioita, joita oon käynyt läpi sitä tehdessä tai vaikka joku tapahtuma jonne mulla on ollut kiire postauksen tekemisen jälkeen. Näitä asioita on sitten kiva lukea rivien välistä monen vuoden päästä. Se on osoittautunu oikeesti aika hyväksi tavaksi säilöä kaikennäkösiä muistoja, koska muistan edelleen ihan ensimmäisistäkin postauksista asioita, joita tekstissä ei ole mainittu. Niistäkin on kohta jo 6 vuotta aikaa. Hui!

Näiden kuuden vuoden aikan oon muttunut jonkun verran ja niin mun kuuluukin olla. Siinä prosessissa blogin sisältö on myös muotoutunut mukana. Oon onnellinen, että oon joskus päättänyt päivittää blogia aina mun näköseksi, enkä esim. lukijoiden näköseksi. Vaikka mä lukijoista tottakai paljon pidänkin, en olisi todennäkösesti jaksanut tätä blogia kirjoittaa, jos en olisi muokannut sitä jatkuvasti juuri itseni näköiseksi. Oon ollut just ja just 14-vuotias kun tän blogin oon alottanut ja se tuntuu ihan uskomattomalta. Toisaalta musta tuntuu, että oon ollut niin nuori sillon, mutta toisaalta taas, muistan edelleen kuinka vanha olo sillon oli. Tätä menoa mulle iskee vielä ikäkriisi jo kun täytän 20 (ELI TÄNÄ VUONNA!!). Ihan hullua ajatella!

Blogin kirjoittaminen on mulle kuin ilmaista terapiaa. Kun pääsen tänne purkamaan kaiken sen mitä on tapahtunut, kaikki selkenee mulle itsellenikin siinä samalla. Se on ihmeellistä kuinka paljon helpommalta ja onnellisemmalta kaikki vaikuttaa, kun asioita vaan lähtee kirjoittamaan. Joku vastoinkäyminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta kunnes siitä pääsee purkautumaan postaukseen ja tajuan itsekin kuinka ei-todellakaa-mahdoton tilanne olikin ja taas on parempi fiilis.

Tä blogi on ollut niin kauan mun elämässä, etten tiedä mitä täytyy tapahtua, että lopetan. Ennen kun jotain sellasta tapahtuu aion kyllä ottaa kaiken irti tästä päiväkirjasta ja terapeutista, jonka olen itselleni luonut ja nauttia jokaisesta postauksesta, jonka pääsen kirjoittamaan. Mun vastaus kaikille on siis vastakysymys: miksi mä en kirjottaisi? Mä tykkään tästä ja elämässähän kuuluu tehdä niitä asioita joista tykkää. Eihä missään muuten olis mitään järkeä.